Valtaosa kotihoitoa ja ympärivuorokautista hoivaa tarvitsevista iäkkäistä sairastaa pitkälle edennyttä muistisairautta. Sairauden eteneminen on vienyt heiltä asteittain kyvyn tehdä itseään koskevia päätöksiä ja puolustaa omia näkemyksiään. Jo peräti muutama vuosikymmen on yritetty valmistella heidän asemaansa turvaavaa lainsäädäntöä siinä onnistumatta. Lainsäädäntöä tarvitaan itsemääräämisen vahvistamiseksi eri keinoin, rajoitustoimien käytön säätelemiseksi ja niiden käytön vähentämiseksi.
Sen sijaan, että tällä hallituskaudella olisi keskitytty laatimaan välttämätön itsemääräämistä turvaava lainsäädäntö vanhuspalveluihin, onkin nyt lähdetty vuosia vievään rakennushankkeeseen, joka kattaa kaikkien eri ryhmien itsemääräämissäädökset sosiaali- ja terveydenhuollossa. Työtä ei ole aloitettu sieltä missä säädöksiä ei ole lainkaan, vaan voimat on ensin suunnattu uudistamaan jo olemassa olevaa lainsäädäntöä esimerkiksi mielenterveyspalveluissa.
Muistisairautta sairastavia on ympärivuorokautisen hoivan piirissä karkeasti arvioiden 40 000. He ovat suurin yksittäinen ryhmä, joka on ilman itsemääräämisoikeutta vahvistavaa lainsäädäntöä. Tällä hetkellä heidän liikkumistaan voidaan rajoittaa sitomalla heidät tuoliin tai sänkyyn. Samoin käytännössä lähes kaikkien ympärivuorokautisen hoidon yksiköiden asukkaat ovat lukkojen takana ilman heidän liikkumisvapauttaan turvaavaa lainsäädäntöä, tai selkeitä kriteereitä milloin ja miten heidän toimintaansa voidaan rajoittaa.
Eduskunnan oikeusasiamies on antanut useita ratkaisuja, joissa on todettu, että muistisairautta sairastavan henkilön liikkumisen rajoittaminen hoivakodeissa on ollut perusoikeuksien näkökulmasta virheellistä. On selvä, että muistisairautta sairastavat tarvitsevat tukea ja apua arkipäivässään ja päätöksenteossaan. Yhtä selvää on se, että vanhuspalveluissa on jatkuvasti punnittava asiakkaan itsemääräämisen ja turvallisuuden risteäviä tarpeita.
Itsemääräämislainsäädännön puuttuminen on kohtuutonta sekä muistisairautta sairastavien henkilöiden että vanhuspalveluissa työskentelevien kannalta. Tarvitsemme myös luovia ratkaisuja siihen, että päivittäisestä liikkumisen rajoittamisesta päästään vähitellen eroon. Nostetaanko sängynlaidat vai lasketaanko vuode niin alas kuin mahdollista? Sidotaanko tuoliin vai käytetäänkö polvi- ja kyynär- tai lonkkasuojaimia? Rakennetaanko hoivakoteihin turvallinen piha-alue ja kulkureitti vai pidetäänkö ovet lukittuina asukkailta yötä päivää? Ratkaisut ovat osin yksilöllisiä ja osin rakenteellisia. Lainsäädäntö auttaa näiden ratkaisujen teossa. Itsemääräämistä tukevaa lainsäädäntöä tarvittaisiin joka päivä ja sen valmistelua ei saa lykätä.
Päivi Topo
vanhusasiavaltuutettu
