Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja avasi eduskuntakertomuksen julkistustilaisuuden

Vanhusasiavaltuutetun ensimmäisen eduskuntakertomuksen julkistustilaisuuden avasi ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja. Ylisosiaalineuvos piti 20.3.2024 järjestetyssä tilaisuudessa seuraavan avauspuheenvuoron.

On ilo ja kunnia avata vanhusasiavaltuutetun ensimmäistä eduskuntakertomusta käsittelevä seminaari. Kiitän vanhusasiavaltuutettu Päivi Topoa ja työhön osallistunutta henkilöstöä kattavasta ja perinpohjaisesta työstä. 

Kertomukseen koottu kokonaiskatsaus vanhojen ihmisten asemaan ja oikeuksiin sekä ehdotukset käytännön toimenpiteiksi on tärkeä asiakirja meille vanhoille ja antaa hyvän pohjan jatkotyölle. Neljään kokonaisuuteen jäsentyvä lähestymistapa vastaa hyvin ajankohtaisiin ja tulevaisuuden tarpeisiin. Vanhusasiavaltuutetun toimiston asiantuntijat esittelevät ehdotuksia omissa puheenvuoroissaan, joten en tässä avauksessa tarkastele niitä tämän enempää.

Ikääntyminen on ihmiselämän luonnonlaki ja se vaikuttaa monin tavoin kokonaisten yhteiskuntien toimintaan. Väestön vanheneminen on pitkään tunnettu maailmanlaajuinen muutossuunta, globaali megatrendi. Olennaista on, miten yhteiskunnat – meidän tapauksessamme Suomi – ovat ottaneet huomioon tämän jo tapahtuneen ja tulevaisuudessa jatkuvan kehityskulun.

Vanhat ihmiset eivät ole yhtenäinen ryhmä. He ovat keskenään erilaisempia kuin mikään muu ikäryhmä. Olemme erilaisia jo syntyessämme. Sen jälkeen erilaiset kasvuolot, elämänkulut, kohtalot ja  kokemukset, taloudelliset ja koulutuksen mahdollisuudet, työelämä, harrastukset sekä ihmissuhteet muovaavat meistä entistä erilaisempia. Vaikka ikääntyminen tuo myös yhteisiä kokemuksia – hyviä ja huonoja – on jokaisen ihmisen vanhuus ainutlaatuinen. Iän myötä yksilölliset luonteenpiirteet voivat vielä korostua. Erilaiset vanhuudet ja työskentely erilaisten vanhojen ihmisten kanssa  on valtava yksilöllisen ja yhteiskunnallisen oppimisen kenttä. 

Monia kysymyksiä nousee. Miten hyödynnämme tämän pääoman yhteiskunnan eri toimialojen ja eri ympäristöjen suunnittelussa? Miten alan koulutukset käyttävät tätä kokemuspääomaa? Miten suomalaiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat ottaneet huomioon vanhusväestön moninaisuuden? Vuosikymmenten ajan  kasvavan ja monimuotoisen vanhusväestön elämää on yritetty ”tunkea” kahteen vaihtoehtoon: joko kotona asumiseen ja sinne vietyihin palveluihin taikka laitoshoitoon. Toki muutostakin on tapahtunut. Avohuoltoon on syntynyt erilaisia päivätoimintoja ja ikäihmisten itse luomia asumismalleja esimerkiksi Loppukiri Helsingissä. Laitoshoitokin on saanut uusia variaatioita, kuten  perhehoidon yksiköt etenkin maaseudulla ja monipuoliset vanhusten keskukset, joissa voi siirtyä kevyemmän tuen piiristä saman yhteisön sisällä enemmän hoivaa antavaan asumiseen oman kunnon ja avun tarpeen mukaan. Erilaisten vaihtoehtojen lukumääristä on vaikea saada valtakunnallista kokonaiskuvaa. 

Viime aikoina keskusteluun on noussut myös käsite yhteisöllinen asuminen. Se on uusi ilmaus, jonka käytännön toteutus vielä hakee muotoaan. Periaatteessa uudet toimintamallit avohoidon ja laitoshoidon taikka tehostetun palveluasumisen välillä ovat tervetulleita. Niitä ei pidä kuitenkaan käyttää kustannusten leikkaamiseen, vaan aidosti uusien ratkaisujen etsimiseen ja rakentamiseen. Oma arvioni on, että vielä ei ole aika säädellä yhteisöllistä asumista lakitasolla. Tarvitsemme enemmän kokemusta toiminnan sisällöstä, siitä kenelle ne sopivat ja kenelle eivät, minkälaista maksupolitiikkaa toteutetaan ja tarvitaanko ja miten paljon niiden jälkeen vielä ”raskaamman” hoivan paikkoja. Sen sijaan määräaikaisesta kokeilulainsäädännöstä voisi olla hyötyä, jotta uuden toimintamallin sisältö, hyödyt ja haitat, saataisiin yhteiskunnan seurannan ja arvioinnin piiriin.

Vaikka kehittämisen ja parantamisen tarvetta on paljon, saattaa julkisesta keskustelusta syntyä yksipuolinen kuva, jonka mukaan kaikki vanhuspalvelu on huonoa. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa totuus. Jotkut vanhat ihmiset ovat saaneet niin hyvää hoitoa, että omaiset haluavat kiittää siitä vielä kuolinilmoituksessa.

Minua on kiehtonut ajatus, että joku tutkija keräisi ja analysoisi näiden yksiköiden käytännöt, henkilöstörakenteet ja -määrät sekä kustannukset. Näin saisimme todellisuuteen perustuvan käsityksen siitä, mistä tekijöistä hyvä hoiva ja hoito rakentuvat. Yksiköistä voisi muodostaa käytännön hoivatyön yhteyteen, sen sisään myös opetus- ja tutkimuskeskuksia tai kehittämiskeskuksia. Osana palvelutoimintaa ne voisivat luoda uusia lähestymistapoja, teknisten innovaatioiden rinnalle psykososiaalisia innovaatioita ja toimia oman alueensa vanhusalan koulutuksen yhteistyökumppaneina. Opetus- ja tutkimusfunktion lisääminen muutamiin, alueellisesti erilaisissa ympäristöissä toimiviin asumis- ja hoivayksiköihin olisi todennäköisesti pienempi kustannus kuin nykyinen käytäntö, jossa testaamattomia käytäntöjä saatetaan siirtää laajaan vanhuspalvelujen kenttään yhdellä kertaa ilman systemaattista seurantaa ja arviointia. Kokeilutoiminnassa voisi olla mukana niin julkisia, järjestöjen kuin yritystenkin yksiköitä, jolloin nähtäisiin onko palvelujen tuottajilla eroja.

Vanhuuteen ja vanhojen ihmisten palveluihin liittyvä keskustelu on meillä aiheestakin keskittynyt vanhuuden loppupäähän, ympärivuorokautisesti ja paljon hoivaa tarvitseviin ihmisiin. Tähän teemaan kertomuskin puuttuu painavin ehdotuksin, jotka toivottavasti otetaan vakavasti eduskuntakäsittelyssä. 

Yhtä suurta huomiota julkisessa keskustelussa eivät ole saaneet vähittäisen ikääntymisen ensimmäiset toimintakyvyn rajoitukset: lääkkeen käyttöohjeen sietämättömän pieni teksti, automaattisen puhelinvastaajan liian nopea puhe, kannellisen lasipurkin tai umpiopakatun kahvipaketin avaaminen ja kuulemista haittaavat kaikuvat ympäristöt. Ratkaisujen keksiminen näihin, entistä suurempaa väestönosaa koskeviin tarpeisiin ei ole sosiaali- ja terveydenhuollon asia. Viesti kehittämistarpeista on lähetettävä yritysmaailmalle, tuotekehittäjille ja kaikille niille tahoille, jotka vaikuttavat meidän jokapäiväiseen ympäristöömme ja siinä pärjäämiseen. Vanhat ihmiset ovat suuri kuluttajaryhmä, jota suunnittelijoiden ei kannata sivuuttaa. Digitalisaatio on saanut Eduskuntakertomuksessa oman lukunsa, mistä erityiset kiitokset Vanhusasiavaltuutetulle kirjoittajakumppaneineen.

Vanhat ihmiset tarvitsevat oikeuksia turvaavan palvelujärjestelmän. Kertomus tekee tähän liittyen monia hyvin perusteltuja ehdotuksia. Tiukalla lakisidonnaisuudella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Uhkana on lainsäädännön yksityiskohtien ja muotojen korostuminen – byrokraattisuus sanan kielteisessä merkityksessä – ja vanhojen ihmisten yksilöllisten kokemusten sivuuttaminen, jos ne eivät sovi lainsäädännön käsitteisiin. 

Oikeudet eivät käänny työn hyväksi sisällöksi ja vanhojen ihmisten yksilöllisyyttä kunnioittaviksi käytännöiksi itsestään. Satojen, ehkä tuhansien, palveluyksiköiden tulkinnat siitä, minkälaista käytäntöä oikeuksien toteuttaminen edellyttää, voivat erota merkittävästi toisistaan ja johtaa suureen epäyhtenäisyyteen toiminnan sisällössä ja laadussa. Sen vuoksi lakitekstien ja yksittäisen ihmisen auttamisen väliseen ketjuun tarvitaan yksi ”puuttuva” rengas, joka rakentaa oikeuksia vastaavia toimintamuotoja, muokkaa niistä monenlaisia, mutta yhdenvertaisia toimintatapoja, testaa ja löytää niistä parhaat sekä sovittaa ja ohjaa ne erilaisiin alueellisiin ja organisatorisiin ympäristöihin. Tässä tehtävässä edellä esitetyt palveluja, opetusta ja tutkimusta yhdistävät yksiköt voisivat toimia tiennäyttäjinä. Tämä ei tarkoita sitä, etteivät yksittäiset palveluyksiköt saisi oma-aloitteisesti kehittää toimintaansa säädettyjen ja yhteisesti ymmärrettyjen oikeuksien toteuttamiseksi. 

Uusin lähestymistavoin voisimme kääntää katsetta lisääntyvän vanhusmäärän kustannuskehityksestä myös ikääntyvien ihmisten elämänkokemuksista syntyviin resursseihin. Meillä ei ole varaa jättää käyttämättä tätä jo olemassa olevaa pääomaa.

Lopuksi haluan korostaa, että vanheneva ja vanha ihminen on aina ensisijassa ihminen. Pitkä ikä on vain yksi ihmisen ominaisuus. Tämän vuoksi kaikkien vanhuuteen liittyvien toimien ja palvelujen on tärkeä toimia ihmisyyttä kunnioittaen. 

Aulikki Kananoja                                        
Ylisosiaalineuvos
20.3.2024